J.M. Ilves - Viiden sormen harjoitus

J. M. Ilves

Sorjonen - Viiden sormen harjoitus

2018, Gummerus

Palasin takaisin omalle mukavuusalueelleni dekkareiden pariin lukemalla viikon alussa J.M. Ilveksen uusimman kirjan, joka on kolmas kirja Sorjonen-sarjassa. Myönnän, etten ole aikaisempia osia lukenut, mikä tietenkin vaikuttaa ainakin hieman koko lukukokemukseen, koska hahmotkaan eivät olleet itselleni entuudestaan tuttuja. 

Kirjan päähenkilö, rikoskomisario Kari Sorjonen, saa tutkittavakseen epätavallisen kaksoismurhan, joka johtaa hänet pian venäläisten rikollisten jäljille. Tutkinnan aikana selviää, että rikos on tavalla tai toisella kytköksissä Sorjosen kollegan, Lenan, menneisyyteen. Askel askeleelta kuvi alkaa selvitä niin Sorjoselle kuin muillekin tutkinnassa mukana oleville. Tällä kertaa vastassa on tappaja, joka osoittautuu vaaralliseksi niin itse Sorjoselle kuin tämän läheisillekin.

Konseptina kirjan idea toimi oikein hyvin eikä juonessa ollut huomattavissa olevia aukkokohtia, jotka häiritsisivät lukemista. Mukaan oli otettu osia Venäjän poliittisista ongelmista, lähinnä korruptiosta, jonka vaikutukset ylsivät aina Suomeen saakka. Tämä oli kekseliäästi rakennettu ja avattu lukijalle niin, ettei tulevan ennustaminen sujunut ainakaan itseltäni.

Kuitenkin asia, joka itseäni eniten häiritsi, oli tapa, jolla tarina oli kerrottu. Mukana oli paljon jaarittelua ja tietoa menneisyydestä jopa kyllästymiseen asti. En yleensä tykkää lukea kirjoja, joissa on käytetty minä-kertojaa. Valitettavasti Viiden sormen harjoitus ei ollut poikkeus. Jotenkin tuossa muodossa tarinan kertominen muuttuu helposti hyvin vaivalloiseksi. Saatan olla tässä itse joku ihan poikkeuksien poikkeus, koska huomaan samaistuvani hahmoihin helpommin silloin, kun teksti on kirjoitettu kolmannessa persoonassa. Outoa, tiedetään. Tässä kirjassa minä-kertoja oli kuitenkin tärkeä, se toi esille paremmin Sorjosen erikoisen persoonan.

Mikäli tykkää lukea dekkareita, joissa on paljon hahmojen taustatietoja sekä oman elämän ongelmia, tämä sopisi hyvin luettavaksi. Itse pidän kovasti kirjoista, joissa hahmoista kerrotaan enemmän kuin esimerkiksi nimi ja syntymäpaikka, mutta liika on liikaa. Tämä teos sisälsi hyvin paljon otteita Sorjosen omasta elämästä, joka vei kerrontaa satunnaisesti sivuraiteille. Odotin ehkä hieman enemmän sitä niin sanottua dekkaritoimintaa, minkä takia jouduinkin pettymään.

Vaikka tämä teos ei kuulukaan omiin suosikkeihini, voin siltin hyvillä mielin antaa sille kolme tähteä. Tasaisesti etenevä juoni, jonka pohjalla oli kekseliäästi rakennettu tausta. Tykkäsin todella paljon tavasta, jolla tapahtunutta rikosta lähdettiin vaihe vaiheelta avaamaan niin lukijalle kuin sitä tutkivalle komisariolle. Kaikesta huolimatta kirja ei missään kohdassa temmannut itseäni mukaan tai tehnyt suurta vaikutusta. Aion lukea sarjan aikaisemmat osat kunhan vain ehdin ja mahdollisesti lukea tämänkin uudestaan, koska tämä arvostelukaan ei laadullaan minua tällä hetkellä yllätä. Pahoittelen. Kertokaa kuitenkin ihmeessä oma mielipiteenne kirjasta. Muiden näkökulmat ovat aina enemmän kuin tervetulleita.